Elämä ei ole reilu ei.. Liikaa tuntuu yhdelle pikku pojalle kohdalle osuvan.  Nipan leiriviikonloppuinen vaisu käytös tätä jo varmaan ennakoisi sekä toisaalta alkuviikon ylikierroksilla käynti. Kaikkea ei pysty ennakoimaan, vaikka jälkeenpäin sitä on helppo jossitella. Nipa juoksenteli siis peltoaukealla vapaana, kun huomasi jotain kiinnostavaa ojassa. Ajattelin sen haistaneen myyrän/linnun tmv. Nipa tuli jo kerran mun luoksekin kun huutelin, mutta meni uudestaan ojaan. Hetken päästä sieltä ryntäsi esiin kissa ja Nipa perään. Tilanne oli menetetty. Täysin suoraa soratietä juoksivat mun edellä, mutta niin vain toisenkin takajalan ristiside meni katki. Raju oli ryntäys ja mahdollista löysyyttä jo valmiiksi.

Juoksua Nipa ei lopettanut, hidasti vain hiukan. Kissa meni onneksi puuhun ja sain Nipan kiinni. Heti tajusin mistä kyse ja eikun soitto ukolle, että tulee hakemaan meidät, kotiin ei omin voimin päästä. Kotiin päästyämme soitin saman tien Vihtiin Kaj Skutnabbin klinikalle ja saimme heti seuraavaksi aamuksi ajan. Eikun perumaan töihin menoa, jotta pääsee aamulla ajoissa lähtemään. Loppu päivä menikin, kun yritti ymmärtää, että mikä taas onkaan edessä...

Seuraavana aamuna lähdin Nipan kanssa Finnin Eläinklinikalle. Viimeksi Nipan leikkasi Janne Ojala, mutta nyt Skutnabb itse oli vastaanotolla. Nipa ei astunut oikealla takajalla lainkaan maahan ja Kaj vitsailikin, että hänen diagnoosi on, että oikea jalka on kipeä.  Mulla meni vitsi täysin ohi ja aloin vain selittämään, että toinen onkin jo leikattu ym. Kaj koitti pikaisesti jalkaa ja sanoi, että poikki on-> leikkaussaliin. Siitä alkoi taas mun piinaava puolitoistatuntinen odotus Vihdissä.

Palatessani takaisin sain samat ohjeet ja lääkkeet mukaan, kuin ekallakin kerralla. Hoitaja myös kertoi, että luupiikkejä ei ollut onneksi kerjennyt muodostumaan, koska toin niin nopeasti (edes jotain hyvääkin). Nipa sai jälleen lähetteen fysioterapeutille sekä sairastodistuksen kisoja varten. Nipa olikin jo puoliksi hereillä ja saimme talutettua autoon, tällä kertaa koko ajan kuonokoppa päässä (jonka otin jo kotoa mukaan).

Kotimatka sujui rauhallisesti mun pään lyödessä tyhjää. Kotona autosta nosto sujui paremmin, kuin ekalla kerralla ja muutenkin Nipa oli paremmassa kunnossa, kuin ekalla kerralla. Eka ilta sujuikin itkemisittä. Seuraavat päivät Nipa vain nukkuin, mutta oli iloinen ja liikkui reippaasti pihalla. Side ei ole saanut tällä kertaa varpaita turpoamaan, joten sitä pystytään varmaan se maksimi 5vrk pitämään.

Kävin ostamassa Nipalle myös Back on Track verkkoloimen sekä kinnersuojan. Loimi oli liian pieni ja siitä pistettiin tilaus isompaan menemään. Kinnersuojaa käytän nyt alkuun vasemmassa takajalassa ja myöhemmin enemmän oikeassa, mutta varmaan molemmissa mahdollisuuksien mukaan. Täytyy katsoa, miten etujalat voivat, että täytyykö niihin hankkia myöhemmin säärisuojat. Ovat vaan vähän arvokkaita tuotteita, mutta mitäpä sitä ei silmäterän eteen tekisi..  Nipa tulee varmasti liikkumaan nyt pitkään ihan "väärin", niin hieronta ja muut apukeinot tulevat varmasti tarpeen. Eka fysioterapia käynti onkin jo katsottu tikkien poiston jälkeiselle viikolle.

Vaikkei tämä asia suremalla parane, niin tuntuu se niin epäreilulle. Nuori koira ja pakko pitää aloillaan. Toisaalta, jos olisi pakko valita, niin ennemmin tämän käy läpi nuoren kuin vanhan koiran kanssa. Ja onneksi on olemassa tällaisia leikkauksia, ettei ristarin poikkimeneminen tarkoita lopetusta. Sillä se päivä kun joskus tulee, että Nipasta pitäisi luopua ei mahdu mun ymmärrykseen. Ei voisi rakkaampaa koiraa olla ja yhtä ihanaa persoonaa. Päivääkään en vaihtaisi, vaan yhdessä tähän on kasvettu. Mitkään haaveilemani tavoitteet ja saavutukset eivät ole mitään sen rinnalla, että saan nauttia Nipan rikastuttamasta elämästä. Sanat eivät tässä riitä kertomaan miten rakas tuo suklaasimmu mulle on.. Nitro, mun oma sydänlääke.

(Arkistosta kaivettu...)